Demokratian vahtikoiraksikin tituleeratun ”vapaan lehdistön” haastajaksi on noussut sosiaalisen median mahdollistamat palvelut ja applikaatiot, kirjoittaa Yannick Lahti Liberin vieraskynässä.


Yannick Lahti
Eurooppalaisen populismin ja poliittisen viestinnän tohtorikoulutettava, Bolognan yliopisto

 

Vaikka 20-luku onkin vasta aluillaan, voinemme edellisen kymmenen vuoden perusteella olettaa, että tämäkin tulee olemaan populismin vuosikymmen. Jo kauan sitten keksitty termi ja teoria mediatization esittää, että media muovaa ja kehystää kaiken yhteiskunnassamme käymän poliittisen viestinnän ja diskurssin. Tämän myötä media auttamatta muokkaa yhteiskuntaa ympärillämme – myös itse politiikan ulkopuolella. Tutkijat Mazzoleni ja Schultz totesivat jo aikoinaan, että ilman viestintää ei ole politiikkaa. Täten ainakin viimeisen 15 vuoden aikana tapetille nousseet populistiset poliitikot ympäri maailman eivät ole mikään poikkeus. He tarvitsevat ja käyttävät mediaa siinä missä kaikki muutkin ja aivan kuten media tarvitsee ja käyttää poliitikkoja.

Viestintäteknologian alati kehittyessä, demokratian vahtikoiraksikin tituleeratun ”vapaan lehdistön” haastajaksi onkin noussut sosiaalisen median mahdollistamat palvelut ja applikaatiot. Näiden avulla poliitikot ovat menestyksekkäästi voineet ohittaa perinteisen median tai – kuten olemme nähneet – myös levittää omia tarkoitusperiään palvelevia uutisia, joilla ei kuitenkaan ole faktapohjaa. Tarkoitan tietenkin valeuutisia, fake news -termiä, joka on tullut tunnetuksi viimeistään USA:n nykyisen presidentin ulostuloissa.

Jo Keisari Augustus levitti vastustajastaan Marcus Antoniuksesta valeuutisia ja propagandaa vahvistaakseen omaa asemaansa.

Median manipulointi esimerkiksi Twitterin avulla ei kuitenkaan ole leikki, joka olisi syntynyt USA:ssa. Meillä Euroopassa nimittäin tämän pelin loi omaksi taitolajikseen jo kauan ennen Donald Trumpia, Hollannin äärioikeistolaisen ja populistisen vapauspuolue PVV:n johtaja Geert Wilders. Hänen bravuuritemppunaan oli vältellä antamasta haastatteluja tai kannanottoja suoraan toimittajille. Sen sijaan hän saattoi twiitata jonkin provosoivan lausunnon usein liittäen siihen jonkin tunnetun poliittisen vastustajan tai tätä käsittelevän artikkelin. Median edustajat melko uskollisesti sitten riensivät pyytämään kommenttia tältä mainitulta poliitikolta todeten: ”Geert Wilders twiittasi sinusta näin ja väitti, että olet asiasta X tätä mieltä”. Taktiikan nerokkuus piili siinä, että Wilders itse dominoi keskustelua, määritellen mistä ja kenestä puhutaan ja antautumatta henkilökohtaisesti toimittajien kysymysten sarjatuleen.

 

Atlantin toisella puolella kuten myös meillä Euroopassa populistien suhde vapaaseen lehdistöön on haastava, sillä useissa maissa mediakenttä on jo valmiiksi hyvin polarisoitunut. Yhdysvaltain nykyinen presidentti on systemaattisesti päättänyt kutsua kaikkea häntä kohtaan esitettyä kriittistä journalismia valeuutisiksi ja nimetä maansa vapaan lehdistön kansakunnan pahimmaksi viholliseksi. Samalla kaikki informaatio – totta tai ei – joka näyttää nykyisen presidentin myönteisessä valossa, on enemmän kuin tervetullutta ja Donald Trumpin tapauksessa jopa tuettua.

Tämä mielessä pitäen tuntuukin lähes utopistiselta, että 59 vuotta sitten USA:n ensimmäiseksi tv-presidentiksi kutsuttu JFK lausui seuraavat sanat puheessaan American Newspaper Publishers Associationille 27. huhtikuuta vuonna 1961:

”The role of the press in a free society is not primarily to amuse and entertain, not to emphasize the trivial and the sentimental, not to simply give the public what it wants, but to inform, to arouse, to reflect, to state our dangers and our opportunities, to indicate our prices and our choices, to lead, mold, educate and sometimes even anger public opinion.”

 

Valeuutisten tapauksessa ei internet, eikä sosiaalinen media sellaisenaan, ole pahiksen roolissa. Nykyajan haasteena onkin se, että koko ihmiskunnan käsien ulottuvilla on enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin. Emme kuitenkaan ole välttämättä sen sivistyneempiä tai kykenevämpiä tunnistamaan oleellista epäoleellisesta sekä totuudenmukaista epätodesta.

Ongelmana ja haasteena demokratialle, tarkoituksenmukaiselle valtionhallinnolle sekä vapaalle riippumattomalle lehdistölle ei ole varsinaisesti se, että kuka tahansa voi tuottaa ja levittää tietoa sen faktapohjaisuudesta riippumatta, vaan nimenomaan se, että poliitikot ja erityisesti populistit globaalisti, levittävät tarkoituksellisesti virheellistä tietoa omille ydinkannattajilleen. Historiallisesti tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta, sillä jo muun muassa Keisari Augustus levitti vastustajastaan Marcus Antoniuksesta valeuutisia ja propagandaa vahvistaakseen omaa asemaansa taistelussa siitä, kuka lopulta hallitsee Roomaa.

Tällä haavaa ainut keino lienee kansan aidon sivistyksen vaaliminen.

Kuinka sitten rajoittaa populistien ja miksei kaikkien muidenkin levittämiä valeuutisia? Vastausta ongelmaan voi olla vaikea löytää juridisesti, sillä voiko valeuutisia tai niiden levittämistä oikeastaan tuomita laittomiksi edes alleviivaamalla totuuspohjaisen uutisoinnin tärkeyttä?

Mikäli otamme esimerkiksi Euroopan Italian ja Amerikan Yhdysvallat maina, joissa on todella polarisoitunut mediaympäristö, onkin kiehtovaa tarkastella ilmiötä perustuslaillisesta näkökulmasta. Italiassa perustuslakituomioistuin on todennut – obiter dicta* – että lehdistön tulee noudattaa uutisoinnissaan totuutta, jotta sen uutisia voidaan suojata perustuslain 21:n artiklan vapaan lehdistön turvaamisen perusteella. USA:ssa taas korkein oikeus näkee, että virheellinen informaatio ja sen esittäminen on perustuslain ensimmäisen asetuksen suojaama. Toisin kuin Italiassa tai Euroopassa yleisesti, USA:n korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö ei erottele ilmaisemisen vapautta informaation vapauden ilmaisemisesta – piti se sitten paikkaansa tai ei.

 

Lieneekin epätodennäköistä olettaa, että vastaus löytyy ainakaan lähiaikoina maidemme oikeusjärjestelmistä. Onkin huomattavaa, että Italian tapauksessa perustuslakituomioistuimen lausunto ei ole todellisuudessa taannut lehdistön riippumattomuutta.

Tällä haavaa ainut – hidas, mutta toimiva – keino valeuutisten tunnistamiseksi, lienee kansan aidon sivistyksen vaaliminen ja siihen tänä päivänä oleellisesti kuuluvan medialukutaidon kehittäminen.

 

*obiter dicta: ”sivumennen sanottu”. Selittävä, ei sitovaa ennakkotapausarvoa omaava osa tuomiosta. Amerikkalaisessa ja englantilaisessa ennakkotapauskäytännössä oikeuden päätöksen se osa, joka ei muodosta sitovaa ennakkotapausta, vaan lähinnä selittää päätöstä muuten. Esimerkiksi tapauksen kuvaukset, analogiat ja ehdotukset.