Liberin Vieraskynä-palstalla kirjoittaa tässä numerossa Julia Rima, klarinetinsoitton maisterinopiskelija Sibelius-Akatemiassa.
Ystäväni totesi minulle taannoin ihailevansa sitä, miten ammatissani saa jatkuvasti heittäytyä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun muusikon opintojeni tullessa puheeksi elämääni pidetään jotenkin erityisenä: usein ihmisiä tuntuu häkellyttävän, että asetan jatkuvasti itseni alttiiksi astelemalla suojattomana lavalle ihmisten tuijoteltavaksi. Minä kuitenkin väitän, että sitä voi harrastaa kaikkialla, ja moni meistä niin tekeekin.
Tein hiljattain opintomatkan New Yorkiin ottaakseni soittotunteja eräältä klarinetistiprofessorilta, jonka oppiin haluaisin vaihto-opiskelijaksi. Odotin matkaa kuin kuuta nousevaa, mutta herätessäni ensimmäisenä aamuna hotellihuoneessani Manhattanilla oloni oli karmea. Yhtäkkiä koko projekti tuntui täysin sekopäiseltä – kuka oikein lähtee toiselle puolelle maailmaa soittotunnille? Itkin koko päivän ja soitin paniikin sävyttämiä puheluita Suomeen.
Lopulta äitini linkkasi minulle yhdysvaltalaisen sosiaalityön tutkimusprofessori Brené Brownin Ted Talk -puheen. Videolla Brown puhuu haavoittuvaisuudesta ja siitä, miten hän on tutkimuksissaan havainnut sen kaikessa kamaluudessaan olevan avain täysin sydämin elämiseen. Tuosta puheesta tuli matkani keskipiste.
Käyn läpi samat tunteet ottaessani puheeksi ystävän käytöksessä vaivanneen asian, kun laitan Instagramiin kuvan itsestäni bikineissä ja kun avaan suuni lausuakseni mielipiteen, joka eroaa vallitsevasta.
On totta, että muusikon arki on esiintymistä, ja että ennen esiintymistä jännittää, mikä ei muuten tunnu mitenkään erityisen hyvältä. Sydän hakkaa, kädet hikoavat ja ajatukset laukkaavat. Mitä isompi ja tärkeämpi esitys, sitä väkevämpi on tuntu siitä, että on asettamassa itsensä jonkinlaiseen järjenvastaiseen vaaraan. Lopulta ovi lavalle aukeaa ja on astuttava valoihin. Jännitys kiihtyy, aika hidastuu, hyppään tyhjyyteen ja alan soittaa. Toisinaan flow ottaa vallan, ja ajaton tyhjyys voi olla hyvinkin konkreettinen kokemus. Toisinaan menee päin persettä.
En ole kuitenkaan koskaan lavalta laskeuduttuani ajatellut, että voi kun en olisi mennyt ollenkaan. Surkeimmankin esiintymiskokemuksen jälkeen olen aidosti kokenut, että oli kuitenkin parempi mennä kuin jättää menemättä.
Näen tätä samaa tunnerataa joka puolella elämässäni. Skaalan voimakkuus vaihtelee, mutta reitti on sama, kun lähden yksin reppureissaamaan, kun kerron ihastukselle tunteistani tai kun soitan asiakaspalveluun. Käyn läpi samat tunteet ottaessani puheeksi ystävän käytöksessä vaivanneen asian, kun laitan Instagramiin kuvan itsestäni bikineissä ja kun avaan suuni lausuakseni mielipiteen, joka eroaa vallitsevasta. Siinä asettuu alttiiksi, pistää itsensä likoon toisten katseiden alla. Siinä on haavoittuvainen.
Se absoluuttinen avoimuus omista unelmista tuntui kertakaikkisen hirveältä.
Brownin puheen tärkeimpiä näkökohtia onkin, että valitessaan haavoittuvaisuuden tien ei ota riskiä epäonnistumisesta, vaan epäonnistuminen on väistämätöntä. Ja se on hyvä asia, sillä se tekee meistä inhimillisiä. Vaihtoehto haavoittuvaisuudelle on elää epäonnistumatta koskaan, mutta silloin jää välistä myös flow-tila, ihastuksen vastakaiku ja patikointiseikkailut viidakossa. Vaihtoehto on staattinen tasaisuus, mikä taas on ominaista robotille.
New Yorkin matka sujui lopulta upeasti. Jätin ripsivärin laittamatta, jos vaikka soittotunnilla olisi alkanut itkettää, mutta eipä sittenkään alkanut. Tuntejani edeltävässä itkuisessa välipäivässä ei ollut mitään romanttista. Se absoluuttinen avoimuus omista unelmista ja toisaalta suojattomuus ottamiltaan riskeiltä tuntui kertakaikkisen hirveältä. Mutta paluulennolla Suomeen olin onnellisempi kuin aikoihin.
